Vauva-arkea!

Olen unohtanut melkein koko blogin! Meille siis syntyi pikkuinen poika marraskuussa. Huh, kohta tulee pikkuiselle puoli vuotta täyteen!

Tammikuussa oli kontrolli syöpäpolille, kaikki oli hyvin! :)

Meille sattui ihana lääkäri, joka itsekin itkeä tirautti ja vaan totesi, että "kyllähän tässä itsekin liikuttuu"... :) 

Seuraava (ja viimeinen!) kontrolli on vasta kahden vuoden kuluttua! Nykyään en mieti asiaa niin paljon, en edes päivittäin. Tällä viikolla satuin näkemään tutun ihmisen sairastelun ajoilta. Ihmisen, joka oli nähnyt minut ainoastaan kaljuna. Ja kyllä hän tunnistikin minut, tosin hetken pohdiskelujen jälkeen...

Nykyään on paljon paikkoja ja ihmisiä, jotka eivät tiedä minun sairastaneen syöpää. Ja se ei ole omassakaan mielessä ensimmäisenä asiana. Pidin itseäni pitkään syöpäpotilaana, vaikka olinkin parantunut. Nykyään ensimmäiseksi ajattelen itseäni äitinä. Kuulostaa edelleenkin hassulta, mutta se on miljoona kertaa ihanampi ajatus!

Tässä vielä kuva meidän pikkuisesta!

Kuulumisia!

Viimeisin kontrolli syöpäpolille oli tammikuussa ja terveen paperit sain :)

Samoihin aikoihin oli kontrolli hormonipolille, jossa todettiin, ettei hormonitoimintani ole palautunut ennalleen. Eli olisi mahdotonta saada omia lapsia. Kuitenkin kaikkien yllätykseksi tein maaliskuussa positiivisen raskaustestin ja nyt odotamme innolla esikoistamme!

En tiedä miten ja miksi meille tälläinen lottovoitto siunaantui, mutta eivät tiedä lääkäritkään. Nyt on vain sattunut niin, että yksi munasolu olikin selvinnyt kaikista sytostaateista. Mutta ei sen väliä, tämä vauva on elämäni paras yllätys! Ja erittäin toivottu pikkuinen! Nyt on vielä 9 viikkoa jäljellä raskautta, toivottavasti kaikki sujuu mallikkaasti!

Ihan kaikkea ei pysty selittämään, elämässä on niin paljon yllätyksiä. Onneksi on niitä hyviäkin yllätyksiä! <3



Mahtavaa syksynjatkoa kaikille! :)

Uudenvuodenlupaus

""Sometimes it's hard to find the words to say, I'll go ahead and say them anyway...""


Kohta on kulunut kaksi vuotta siitä, kun parannuin. Se tuntuu lyhyeltä ajalta, mutta toisaalta en enää edes itse muista millaista oli olla sairas. Silti mietin asiaa joka ikinen päivä. Toisinaan vähemmän ja toisinaan enemmän.

En olisi halunnut, että syövästäni tulee tabu. Puhun itse siitä paljon, koska se on ollut niin iso osa elämääni. Aivan samoin kun puhun inttijuttuja tai muista suurista asioista elämässäni. Olen kyllä huomannut, että se vaivaa lähimmäisiäni. Välillä tuntuu, että en oikeen enää uskalla sanoa missään mitään, kun taas pilaan illan sanomalla jotain sairauteeni liittyvää, sillä sen jälkeen tulee aina vain syvä hiljaisuus...

Ymmärrän, että johonkin sairauteeni liittyvään asiaan on vaikea kommentoida mitään. Toisaalta ei se elämä sairaanakaan ollut pelkkää itkua ja parkua. Yleensä ne jutut mitä sanon, ovat mielestäni jotain hauskoja juttuja, joita kävi kun olin sairaana. Ehkä huumorintajuni on vaan ollut sitten niin mustaa...!

Syöpä on asia, joka on nykyään esillä joka paikassa. Töissä puhun joka päivä syöpään sairastuneiden ihmisten tai heidän omaistensa kanssa. Toisaalta se liittyy työhöni ja vain enää harvoin sellaiset tilanteet nostavat omia muistoja mieleen. Muuten elämässäni koitan kuitenkin tietoisesti välttää tilanteita, joissa miettisin syöpää. Se on ollut helppoa, koska muutimme uuteen kotiin parantumiseni jälkeen, joten täällä ei ole mitään mikä muistuttaisi taudista. Olen uudessa työpaikassa, eivätkä työkaverini tiedä siitä, että olen joskus ollut sairas. Mutta esimerkiksi toisten nuorten syöpäpotilaiden blogeja en enää voi lukea, koska se nostaisi uudelleensairastumisen pelon pintaan.


Uudenvuodenlupaukseni on se, että yritän olla puhumatta mistään syöpään liittyvästä asiasta. Mielestäni en enää hirveästi niistä puhukkaan, mutta tuntuu, että porukassa aina päästelen sammakoita suustani. Haluan ehdottomasti olla teidän kanssa, rakkaat kaverini, mutta välillä tuntuu, että vain  latistan tunnelmaa. Joten sovitaanko, että jos satun päästämään jotain höpöhöpöjä suustani, niin ehdottomasti vain jatkatte puhumista. Minä koitan itse keskittyä niihin kivoihin juttuihin, joita elämässämme on PALJON! :)


Hyvää Uutta Vuotta kaikille! :)

Puolitoistavuotiskontrolli

Olen edelleenkin terve!

On muuten maailman piinaavin tunne odottaa viikko kuvausten tuloksia. Varsinkin kun tietää, että tulokset ovat tulleet jo seuraavana päivänä. Mutta uusi ihana hoitaja oli sitä mieltä, että tuloksia ei voi kertoa etukäteen, koska sitähän varten on se varattu lääkärin aika...

Tähän mennessä olen aina saanut tiedon puhelimitse, joten viikon odottelu nostatti mielessä aika suuren myrskyn. Asiaa ei ainakaan auttanut lääkäriajan myöhästyminen tunnilla. Voin kertoa että oli ehkä yksi elämäni raastavimmista tunneista istua oman tärisevän miehensä vieressä odottamassa uutisia... Mutta onneksi helpotus oli suuri! :)

Kontrolliaikoja edeltävä jännitys on kyllä aivan omaa luokkaansa. Vaikka vastaanotolla tuli mitä parhaimpia uutisia, on koko loppupäivä mennyt ihan krapulaisen oloisena. Kun on viikkotolkulla jännittänyt ja viimein stressi helpottaa, olo on kuin jyrän alle jääneellä. Ei paljon ole tällä viikolla pystynyt keskittyä tentteihin... ;)


No mutta mikä voi olla sen parempaa kuin olla terve?! :)


Nyt täytyy sitten ilmeisesti leipoa töihin Sacherkakkua. (Koska työkaverin mielestä nyt on ehdottomasti aihetta juhlaan... ;) )



P.S. Vaikka en ole käynyt tätä blogia päivittelemässä, olin aika yllättynyt kävijöiden määrästä. Laskurin mukaan täällä on vierailtu 15 000 kertaa. Se on aika paljon se! Varsinkin kun en ole kertonut tästä blogista kuin lähimmille ystäville ja sukulaisille... :)

Vuositarkastus

Meni loistavasti! Eli edelleenkin olen terve! Ja toivottavasti pysynkin terveenä ;)

Ei mulla muuta... :)

Vuositarkastus odottaa...

Kohta on kulunut aika lailla vuosi hoitojen päättymisestä ja sen kunniaksi huomenna onkin vuositarkastus syöpäpolilla. Jo viikko sitten aloitin panikoinnin! :D Edelleenkin kaulalla tuntuu patti, mutta sama patti löytyi jo viime tarkastuksessa. Eikä se ainakaan silloin ollut mitään vakavaa... Mitään oireita ei ole kyllä taudin uusimisesta onneksi tullut, joten eiköhän sieltä taas terveen paperit napsahda! Mutta jännittää silti aivan mielettömästi!

Huomenna on ensimmäistä kertaa kontrolli ilman kuvauksia, sillä uusimisepäilyjen takia niitä tehtiin viime vuoden puolella normaalia tiuhempaan. Nyt siis vältellään kuvauksia, sillä nekin aiheuttavat itsessään syöpää... Tosin muistan lukeneeni tutkimusartikkelin juuri Hodginin tauti potilailla, jossa selvisi se, että kyllä ne kasvaimet löytyvät ihan tunnustelemalla jos ovat löytyäkseen.

Vuosi on mennyt kuitenkin yllättävän nopeasti. Tukkaakin on jo ihan reilusti, joten enää ei ulkonäön perusteella voi edes arvata, että olisin koskaan sairas ollutkaan. Silti sitä pohtii ihan joka ikinen päivä. Tosin olen kuullut, että sitä pohtii vielä kymmenenkin vuoden päästä päivittäin! Mutta pikkuhiljaa se vie vähemmän ja vähemmän huomiota.

En ole katkera siitä, että sairastuin. Toisaalta en kyllä koe, että sairaus olisi minua mitenkään muuttanut. Olimme kokeneet jo niin järkyttäviä asioita ennen sairastumistani, jolloin jouduimme miettimään elämänarvomme uudestaan. Ehkä suurin "hyöty" sairastumisestani on ollut se, että töissä osaan kohdata syöpäpotilaita luontevasti. Ja toivottavasti he kokevat saaneensa apua. :) En siis kerro asiakkaille, että olen itse sairastanut, mutta uskallan puhua asiasta hyvinkin avoimesti. Eikä ole koskaan tarvinnut miettiä sitä, että mitäköhän sitä sanoisi syöpäpotilaille. Usein se käy ilmi joko toimittamistamme lääkkeistä, Kelan kortin sairausnumeroista tai sitten viimeistään keskustelun aikana. Ja aika usein olen saanutkin hyvää palautetta ihan vain siitä, että olen jaksanut kuunnella heitä.

Hoidoista minulle jäi pysyväksi haittavaikutukseksi ainoastaan se, että en voi saada omia lapsia. Mutta onneksi nykyään on olemassa kaiken maailman keinohedelmöityksiä. Ja jos nekään eivät onnistu, voimme sitten adoptoida lapsen. Toisaalta ainakaan nyt en kaipaa omia lapsia, meidän lähipiirissämme on meille hyvinkin rakkaita pikku ihmeitä. :)

Kaikki meistä eivät selviäkään...

Minun elämässäni ei ole tapahtunut kuin hyviä asioita. Silti eilen pääsi itku, kuin luin Iidan blogia....

http://todellakipeeta.blogspot.fi/

Hänen muistoaan kunnioittaen.

Tuulimyllyjä vastaan,
täällä taistellaan.
Viima hiuksissa viipyy
hetken vaan.
Toiset nuorena nukkuu,
joskus se pelko uniin kulkeutuu.

Stella: Häävalssi