Todennäköisyyksistä

Olen miettinyt miksi syövän kohdalla puhutaan todennäköisyyksistä selvitä. Toki minun kohdallani luku on hyvä, koska 80-90 % sairastuneista paranee. Mutta ikuisena pessimistinä ajattelen, että vuodessa sairastuneista noin 120 ihmisestä 12-24 ihmistä ei paranekkaan...

Eihän kukaan kerro keuhkokuumeeseen sairastuneellekkaan, että osa sairastuneista kuolee. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2009 keuhkokuumeeseen sairastuneista 557 ihmistä kuoli. Tosin prosentillinen osuus on aika pieni (1,1 %), koska vuodessa sairastuneita on noin 50 000.

Entäs astmaatikot? Tiesikö kukaan, että noin 200 ihmistä kuolee vuosittain astmaan? Ja kaiken lisäksi minulla on tauti, josta hyvin todennäköisesti parantuu hoitojen ansiosta. Astmasta ei kukaan varsinaisesti parane.

Laskin, että todennäköisyyteni sairastua Hodginin tautiin on vuositasolla noin 0,00226 %. Lottovoiton todennäköisyys on wikipedian mukaan 6,5 x 10 ^-6 % eli vähän harvinaisempaa, mutta jo 6 oikein tuloksen todennäköisyys 0,0013 %! :)

Lisäksi myös katselin tilastokeskuksen sivuilta oman ikäisteni (20-24 vuotiaiden) nuorten kuolinsyitä vuonna 2009. Yhteensä kuolleita oli 212, joista ylipäätänsä tauteihin kuoli 52 nuorta. 13 kuoli syöpään, mutta samanlaiseen syöpään mikä minulla on, kuoli vain 3 nuorta. Diabetekseen taasen kuoli 4. Tapaturmiin ja väkivaltaan kuoli 157 ihmistä, joista itsemurhien osuus oli 81 kappaletta!

Olen itse vahvasti sitä mieltä etten aio kuolla tähän tautiin ainakaan todennäköisyyksien osalta! :) Kaikkein mielenkiintoisin kuolemansyy oli ruokaan tukehtuminen, vuonna 2003 ruokaan tukehtui 69 ihmistä! :) Eli paljon todennäköisempää on tukehtua ruokaan kuin kuolla tähän tautiin! :)

Toinen hoitokerta ohi!

Nyt on jo kulunu viikko toisesta hoidosta. Pahoinvointi kesti tällä kertaa päivän pidempään, mut se ei ollu yhtään niin paha ku ekalla kerralla.

Nyt alkaa jo hoidon huonotki puolet näkyä, hiuksia lähtee sen minkä kerkiää :D Viime viikolla sanoin mun miehelle et nyt ne tippuu. Se vaan tokas et taidat vähän liioitella, nappas kiinni mun tukasta ja vetäs. Ja kuinkas kävikään, koko tuppo jäi sen käteen :D Onneks on kuitenkin peruukkiaika jo tällä viikolla :) Saa nähä minkä mummotukan sieltä löydän ;) Onneks on luotettavat makutuomarit mukana ;)

Kävin myös hakemassa eilen vähän vauhtia päivystyksestä. Kesken työpäivän nousi kuume ja sit oli lähettävä päivystykseen, ku iskällä on tällä hetkellä keuhkokuume. Onneks ei kuitenkaan verikokeitten mukaan löytyny mitään ihmeellistä, mut sain kuitenkin varuiks suonensisäisen antibiootin.

Päivystyksessä oppii paljon hyödyllisiä asioita. Kuten älä koskaan kysy sairaanhoitajilta kauan ne on ollu töissä... Vastaus ei nimittäin aina miellytä :D Sairaanhoitaja sanoi valmistuneensa vuosi sitten ja olleen jo hetken aikaa töissä. Nykyään neulakammoisena sitten tokaisin lohduttavasti, että kyllähän te siellä koulussa sitten harjoittelette neulan tökkäämistä suoneen. Vastauksena tuli että ei, mutta hän oli kuitenkin laittanut jopa muutaman kerran harjoittelunsa aikana?! :D No onneks kuitenkin suoni löyty ja neula sinne saatiinkin, vaikka se vähän sattuki... :)

Toinen hyvä keksintö on vaihtaa hoitajaa kun ensimmäisen vastaus ei miellytä :D Ensimmäinen hoitaja kävi kattomassa, että vielä hetken on antibioottia jäljellä ja sanoi että otetaan tippa pois, mutta jätetään kanyyli yöksi käteen niin ei tarvitse huomenna laittaa uutta! Ehkä hirvein lausahdus sen jälkeen kun oot ensin laskenu sekuntteja siihen, että antibioottitippa loppuu ja saadaan se kivulia neula pois kädestä! Onneksi kuitenkin bongasin uuden hoitajan, jolle sanoin että tippa on loppunut... Hän ei tiennyt toisen hoitajan suunnitelmista ja sain kanyylin pois suonesta ja hipsin vähin äänin kotiin ;)

Ensimmäinen kerta

Nyt on ohi eka kerta! Sit enää kevyet 11 jäljellä... :(

Tiputuksessa oli ihan leppoisaa, lueskelin ja söin. Ja pidättelin! En aluksi meinannut uskaltaa mennä pissalle tippalaitteen kanssa, mutta kahen ja puolen tunnin jälkeen oli pakko luovuttaa ja ottaa mies mukaan vessaan... Ja tietenki se tiputuslaite piippailee ja sekoilee ku yrittää vähänki tehä jotain :D Mut kolme tuntia meni nopeasti, hoitaja kerto kovasti kaikista haittavaikutuksista ja sain pinon papereita kotiin.

Äiti ja iskä kruisaili hakemaan meijät polilta ja aattelin et täähän on ihan helppo juttu. Ei ollu muuta ku vähän sellanen matkapahoinvointiolo.

Seuraava päivä oliki sit jotain ihan muuta. Maha kramppas koko ajan ja oli ihan helvetin paha olo. En pystyny syömään enkä juomaan ja mun hienot suunnitelmat leffojen kattelustaki meni ihan pieleen. En pystyny tekee yhtään mitään muuta ku maata sängyssä ja pitää silmiä kiinni. Ei siis ollu yhtään fiksua jäädä yksin kotio. Päivä meni ihan sekavassa olotilassa, muistan et oon saattanu puhua jonku kanssa puhelimessa :) Täytyy viel selvitellä et mitä oon puhellu. ;)

Seuraava yö meni yhtä sekavassa olossa, en tainnu nukkua ollenkaan. Neljän jälkeen päätin etten vaa saa nukuttua ja nousin ylös. Samalla päätin et mun mahakipujen on pakko johtuu primperanista (pahoinvointiin käytettävä lääke) ja lopetin sen syönnin.Kotona oleminen oli niin vaikeaa, että päätin lähteä töihin! Oli kyllä ihan hyvä ratkaisu, sain muuta mietittävää ja lekuriki soitteli mulle puhelinreseptin Temestasta apteekkiin (työsuhde-etuja) ;) Ja siitä sitten se elämä alkoikin voittamaan. :)

Viikonloppuna olo oli mitä mahtavin, käytiin melomassa kevyt kymmenen tunnin reissu. Matkaa kerty 25 kilometriä ;)

Seuraava hoitokerta on jo ens viikolla, mutta nyt oon suunnitellu kaiken vimpan päälle ;) Meen äitin ja iskän hoteisiin enkä koskekkaan koko primperan -pakettiin. ;) Mut ennen sitä otan kaiken ilon irti normaalista olosta, me mennään suolle juoksemaan pallon perässä! :)

Kiitos kaikille ystävilleni!

Tää viikko on ollu ihan superihana ku oon nähny kaikkii mun ystäviä! Ja parasta on et unohdan itekki kokonaan et mul on syöpä ;) Torstainaki yks mun kaveri huikkas lähtiessään vielä et voimia, ja jouduin oikeen miettimään et mihin tarviin sitä! :)

Eli on mulla muutakin elämää ku syöpä! ;)

Pitää nähdä teit kaikkia selvästi paljon useammin! ;)