Ilkeä verikoetäti

Yöllä taas tuntui, että kuume nousee... Vihaan jo niin paljon päivystystä, etten mene sinne, ellei kuume ole aikuisten oikeasti kova. Niimpä sitten mittailin sitä puolen tunnin välein, ja onneksi se ei noussut yli 38 asteen. Aamulla oli kuitenkin ennaltasovitut verikokeet, ei ne siellä päivystyksessäkään voi kummempia tehdä.

Niimpä sitten rymistelin heti aamun alkajaisiksi verikokeeseen, jotta saisin mahdollisimman nopeasti tietää onko tulehdusarvoni noussut. Jos se on noussut, täytyy mennä kiireen vilkkaa päivystykseen. Olo oli kamalin, joka lihas oli kipeänä. Verikokeen ottajaksi sattui täti, joka ei aiemminkaan ole osoittanut omaavan maailman suurimpia empatian kykyjä. Kysyin tädiltä, että kauan verikoetuloksissa menee, jotta tietäisin soitella tuloksista. Vastaus oli kipakka "en tiedä, eikä se mulle kuulu". Jäin katselemaan tätiä hölmistyneenä... Sitten oli näytteenoton vuoro. Kun täti katseli käsiäni, hän tiuskaisi "mistä sä kuvittelet et mä otan ton näytteen?" Siinä vaiheessa pillahdin itkuun. Anteeksi vaan, en voi sille mitään, että käteni näyttävät lähinnä paperisilppuriin jääneiltä mustelmineen ja verikoereikineen.

Onneksi täti sai verikokeen yhdellä kertaa, mikä on harvinaista! Paha mieli jäi, mutta kilttinä tyttönä huikkasin kiitoksen ovensuusta.

Ei varmaan olisi pitänyt. En tiedä mitä sen jälkeen on tapahtunut, mutta vain toisen verikokeen tulokset saapuivat perille. Toinen verikoepurkki hävisi mystisesti. Juuri se tärkeämpi purnukka hävisi, eli tulehdusarvo jäi arvoitukseksi. Siispä huomenna uudestaan verikokeeseen. Kiitos vain, ilkeä verikoetäti.

Huomenna on siis verikokeet, mutta sen lisäksi ratkaiseva TT-kuva. Toivottavasti siitä tulisi hyviä tuloksia, nimittäin tuntuu siltä, ettei keho kestä enää montaa sytostaattia.