Nyt on kulunut yli vuosi hoitojen alkamisesta! Ja puoli vuotta siitä kun ne lopetettiin!
Tuntuu aikamoiselta, että olen terve! Loppujen lopuksi hoitoihin kuluikin vain pieni osa elämästäni. Mutta silloin se tuntui ikuisuudelta!
Haittavaikutuksia jäi jonkin verran, omia lapsia en pysty enää koskaan saamaan. Eli kaikki munasoluni tuhoutuivat ja ensi viikolla suunnitellaan hormonikorvaushoidon aloitusta. Niitä hormoneja kun tarvitaan elimistössä kaikkeen muuhunkin, kuten luuston ylläpitämiseen ja limakalvojen toimimiseen...
Muuten alan olla jo aika vetreä. Mummoniveleni häipyvät pikkuhiljaa! Onneksi! Välillä täytyy kyllä edelleenkin herätä öisin venyttelemään, sen verran menevät nivelet lukkoon.
Tukkakin on kasvanut todella paljon! Ja siitä tuli ainakin yhtä tuuhea kuin ennenkin, ellei jopa tuuheampi! Nyt en näytä enää ollenkaan entiseltä syöpäpotilaalta! :)
Kaikkein parasta on kuitenkin ollut se, että oikeasti välillä unohdan kokonaan sen, että minulla on ollut syöpä! Välillä kuitenkin iskee pakokauhu ja tutkiskelen jokaisen imusolmukkeeni läpi. Ja rintakipua esiintyy edelleenkin, tosin olen aika varma että se johtuu vain mummonivelistäni. Ainakin venyttely helpottaa siihen! ;)
Vaikeinta parantumisessa on varmasti pään sisällä hyväksyä koko juttu. Sitä jää niin helposti kiinni sairauteen ja pelkää koko ajan sen uusiutumista. Onneksi muutimme juuri sairaslomani loputtua uuteen ihanaan kotiin ja uudelle paikkakunnalle, sillä täällä ei ole mitään, mikä muistuttaisi minua hoidoista. Ja hoitojeni päätyttyä poltin kaikki vaatteet, joita käytin hoidoissa! :D Kuulostaa hölmöltä, mutta olin sitä mieltä etten voinut enää sairastua, koska eihän minulla enää ollut omia "sairaalavaatteitani"! ;)
Lisäksi mieli suojaa, en enää millään meinaa muistaa millaista se oli maata sairaalasängyllä. Inhottavinta oli se, kun joutui eristyksiin ja joutui olemaan koko ajan yksin. Ja se että ei jaksanut tehdä yhtikäs mitään. Mutta onneksi se kaikki on nyt ohi! :)
Opin paljon hoitojeni aikana kaikesta. Ja on hienoa huomata, että osaan oikeasti auttaa syöpäpotilaita töissäni apteekissa. Ja minun on helppoa kohdata heitä, sillä useimpia ihmisiä pelottaa sanoa yhtikäs mitään syöpäpotilaille. Mutta tavallisia ihmisiähän hekin ovat! Se voi osua ihan kenen tahansa kohdalle. Tosin asiakkaille en koskaan kerro sitä, että olen itsekin sairastanut syövän.
Mutta kyllä elämä aina kantaa! Ja ehkä näin oli sitten vaan tarkoitettu. On kauhea klisee, mutta nykyään sitä osaa arvostaa vähän pienenpiäkin hyviä asioita elämässään. Mutta ei se minusta autuasta ja täydellistä tee, aivan samoista asioista sitä tulee murehdittua kuin muutkin! :D Mutta kyllä sitä hieman useammin huomaa, että asiat ovat mallillaan. Ja että, asioista ei tarvitse turhaan stressata etukäteen!
Syyskuussa on seuraava kontrolli ja kuvaus, joka jännittää jo nyt! Kerron sitten taas kuulumisiani! Hyvää syksyn jatkoa kaikille! :)
