Kohta on kulunut aika lailla vuosi hoitojen päättymisestä ja sen kunniaksi huomenna onkin vuositarkastus syöpäpolilla. Jo viikko sitten aloitin panikoinnin! :D Edelleenkin kaulalla tuntuu patti, mutta sama patti löytyi jo viime tarkastuksessa. Eikä se ainakaan silloin ollut mitään vakavaa... Mitään oireita ei ole kyllä taudin uusimisesta onneksi tullut, joten eiköhän sieltä taas terveen paperit napsahda! Mutta jännittää silti aivan mielettömästi!
Huomenna on ensimmäistä kertaa kontrolli ilman kuvauksia, sillä uusimisepäilyjen takia niitä tehtiin viime vuoden puolella normaalia tiuhempaan. Nyt siis vältellään kuvauksia, sillä nekin aiheuttavat itsessään syöpää... Tosin muistan lukeneeni tutkimusartikkelin juuri Hodginin tauti potilailla, jossa selvisi se, että kyllä ne kasvaimet löytyvät ihan tunnustelemalla jos ovat löytyäkseen.
Vuosi on mennyt kuitenkin yllättävän nopeasti. Tukkaakin on jo ihan reilusti, joten enää ei ulkonäön perusteella voi edes arvata, että olisin koskaan sairas ollutkaan. Silti sitä pohtii ihan joka ikinen päivä. Tosin olen kuullut, että sitä pohtii vielä kymmenenkin vuoden päästä päivittäin! Mutta pikkuhiljaa se vie vähemmän ja vähemmän huomiota.
En ole katkera siitä, että sairastuin. Toisaalta en kyllä koe, että sairaus olisi minua mitenkään muuttanut. Olimme kokeneet jo niin järkyttäviä asioita ennen sairastumistani, jolloin jouduimme miettimään elämänarvomme uudestaan. Ehkä suurin "hyöty" sairastumisestani on ollut se, että töissä osaan kohdata syöpäpotilaita luontevasti. Ja toivottavasti he kokevat saaneensa apua. :) En siis kerro asiakkaille, että olen itse sairastanut, mutta uskallan puhua asiasta hyvinkin avoimesti. Eikä ole koskaan tarvinnut miettiä sitä, että mitäköhän sitä sanoisi syöpäpotilaille. Usein se käy ilmi joko toimittamistamme lääkkeistä, Kelan kortin sairausnumeroista tai sitten viimeistään keskustelun aikana. Ja aika usein olen saanutkin hyvää palautetta ihan vain siitä, että olen jaksanut kuunnella heitä.
Hoidoista minulle jäi pysyväksi haittavaikutukseksi ainoastaan se, että en voi saada omia lapsia. Mutta onneksi nykyään on olemassa kaiken maailman keinohedelmöityksiä. Ja jos nekään eivät onnistu, voimme sitten adoptoida lapsen. Toisaalta ainakaan nyt en kaipaa omia lapsia, meidän lähipiirissämme on meille hyvinkin rakkaita pikku ihmeitä. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti